Meillä ihmisillä on toisinaan halu ja tarve tietää, mitä se toinen oikein ajattelee. Ja kun se sanoo noin, niin mitä se sitten ihan oikeasti tarkoittaa. Tämä onkin hieno tilanne, koska kaikki informaatio ympäröivästä maailmasta päätyy aivoihin meidän oman suodattimemme läpi. Myös sanat, äänenpainot, ilmeet ja eleet. Toisilla suodatin on kovinkin tiivis ja se saattaa jättää ison osan positiivisista asioista ulkopuolelleen. Toisilla taas juurikin ne positiiviset asiat ja havainnot menevät suodattimen läpi niin että heilahtaa. Siksi toisilla on aina ruuhka-aikana autoillessa pelkkiä punaisia valoja ja toisilla on aina vihreä aalto. Meidän omiin aivoihimme ei ikinä kulkeudu kaikki informaatio sellaisena, kuin se todellisuudessa on (mikä sitten on totta, on pitkä tarina, se vaatii ehkä oman kirjoituksen myöhemmin ;) ). Meidän havaitsemistamme asioista jää iso osa kulkeutumatta tietoiseen ajatteluun asti, mutta samalla meidän ajattelumme täydentää tarinassa olevia aukkoja omalla tavallaan.
Ihmisten välinen vuorovaikutus perustuu suurelta osin puhumiseen ja muuhun kielelliseen vuorovaikutukseen. Se mitä ja miten puhumme, vaikuttaa valtavasti siihen, minkälaisen kuvan itsestämme annamme. Vai vaikuttaako? Lopultahan minä puhujana tai kirjoittajana en voi ollenkaan tietää, mikä osa tästäkin tarinasta päätyy juuri sinun suodattimesi läpi ja missä muodossa sinun aivosi sen tulkitsevat.
Minä vaihdoin jokunen aika sitten työpaikkaa ja olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni valtavan hienossa tilanteessa, että minulla on iso kasa työkavereita. Ketään heistä en tunne vielä kovin hyvin, ja siksi onkin ollut mahtavaa päästä seuraamaan erilaisia kohtaamisia, vuorovaikutustilanteita ja ennen kaikkea omia ajatuksia niihin liittyen. Ajattelun tarkkailijasta kirjoitan teille myös lähiviikkoina enemmän, mutta lyhyesti mainittakoon, että kaikilla meillä on oman ajattelun tarkkailija. Tämä tarkkailija havaitsee minkälaisia ajatuksia, oletuksia ja ennustuksia omassa mielessä syntyy. Ei selitä, ei arvioi, ei arvostele. Ainoastaan havaitsee. Minä olen jo oman tarkkailijani kanssa suurimman osan ajasta hyvä työpari ja siitä on ollut valtavasti hyötyä seikkaillessani uudessa työpaikassa. Kerron pari esimerkkiä suodattimesta ja tarkkailijasta ja otsikossa mainitusta ajatusten lukemisesta.
Eräs ihminen työpaikallani puhuu politiikasta. Minua ei aihe kiinnosta tippaakaan ja ensimmäiset päivät koetin sujuvasti olla osallistumatta tähän keskusteluun. Hän kuitenkin jatkoi aiheen parissa aina kun ohimennen kohtasimme. Tarkkailija sai minut kiinni muutamasta ajatuksesta:
* "Hän puhuu politiikkaa vain ärsyttääkseen mua" -- Niin, minähän en yhtään tiedä, mitkä hänen tarkoitusperänsä ovat. Minä en lue ajatuksia.
* "Hän puhuu aina vain samasta aiheesta" -- Ihanko oikeasti? Ihanko aina? Että ei koskaan mitään muuta? Niinpä. Onhan siellä nyt muitakin aiheita joskus ollut. Eilen mietittiin että kuka jää ylitöihin.
* "Hän varmasti haluaa, että olen hänen kanssaan samaa mieltä" -- Ehkä. Tai ehkä haluaa, että olen eri mieltä ja voimme jatkaa keskustelua eri näkökulmista. Katso ensimmäinen kohta, en edelleenkään lue ajatuksia.
Koska olen siis uudessa työpaikassa, niin joudun päivän aikana kysymään monta monta kertaa neuvoa. Eräällä työpisteellä muotoilin päivän aikana useamman kerran kysymyksen niin, että "Kannattaisiko tämä tehdä näin". Ja vastaus kokeneelta kollegalta oli, että "Voihan sen noinkin tehdä." Ja taas tarkkailijan kanssa yhdessä ihmeteltiin:
* "Hän siis tarkoittaa että tähän on joku oikeampi ja parempi tapa." -- Jos olisi, niin hän varmaan neuvoisi sen. Ehkä tähän vain on useampi tapa.
* "Hän siis tarkoittaa, että tämä tapa ei varmaankaan toimi." -- Hänhän sanoi, että "voihan sen noinkin tehdä". Hän ei sanonut, että ei sitä noin voi tehdä. Mitä hän sitten tarkoitti, niin edelleenkään, minä EN lue ajatuksia.
Omien ajatusten tarkkailu on ihan valtavan antoisaa puuhaa!
Omia ajatuksia on hyödyllistä ja järkevää tarkkailla, toisten ihmisten ajatuksia taas on ihan mahdotonta ryhtyä arvailemaan. Ainakin siinä tilanteessa, jos aiot reagoida negatiivisesti johonkin tilanteeseen tai asiaan tai johonkin mitä toinen ihminen sanoi tai teki, niin pysähdy hetkeksi ja mieti, että miten paljon tuosta tilanteesta mahdollisesti jäi havaitsematta ja mitähän sinun mielesi siihen ehkä lisäsi. Ja lopuksi muista, että voit AINA valita, että miten sinä siihen reagoit. Se, mitä toinen ihminen sanoo, tekee ja ajattelee, on hänen asiansa. Se, miten sinä siihen reagoit, on sinun asiasi.
Joskus on ihan hyvä päättää havaita positiivisia asioita ja reagoida positiivisesti (tai ainakin jättää reagoimatta negatiivisesti).
Iloisia, valoisia ja uteliaita kohtaamisia kaikille! :)
maanantai 19. helmikuuta 2018
maanantai 5. helmikuuta 2018
Oppimisesta ja opettamisesta
Päivitelläänpäs tänne blogiin hieman kuulumisia, mitä valmentajan elämään kuuluu näin helmikuun pakkasten keskellä :)
Olen nyt kuluvan talven aikana aktivoitunut kovasti valmentamisen, kouluttamisen ja opettamisen saralla. Opettaminen ja ohjaaminen ei toki mikään uusi asia minulle ole, 13-vuotiaana olen aloittanut Nuoren Suomen kerho-ohjaajana ja siitä se ajatus sitten lähti. Mutta lopulta kaikenlainen neuvojen antaminen tuntuu tässä iässä jopa haastavammalta kuin silloin joskus uran alkutaipaleella. Kovasti olenkin joutunut pohtimaan ja rakentamaan omaa kouluttajan / valmentajan / opettajan rooliani (käytetään nyt vaikka pelkästään sitä valmentajan titteliä, mutta sovitaan että se pitää sisällään nämä kaikki).
Itse olen valmennettavana hieman kärsimätön kaikki-heti -ihminen. Ja tämä "kaikkiheti" ei tarkoita ollenkaan, että "vähän kaikkea heti", vaan "ihan kaikki kaikesta heti, ja mahdollisimman perusteellisesti". Tämä nyt ei tietenkään ole mikään tavoiteltava mielentila oppimista ja valmentautumista ajatellen. Kukaan ei opi kaikkea heti, ja usein ne perustelut ja todelliset syyt asioiden taustalla aukeavat vasta sen jälkeen, kun osataan teknisesti suorittaa liikkeitä ja tehtäviä jokseenkin oikein. Jos ratsastajalla ei ole vielä ajatustakaan siitä, minkälainen liike on sulkutaivutus, on ihan turha lähteä pohtimaan, miksi painon pitää olla juuri ulkotakajalla, jotta liike pysyy parhaiten tasapainossa. Ensin täytyy selvittää, missä asennossa ja mihin suuntaan hevosen kanssa liikutaan. Agilityssa ei ole järkevää hakea koiralle parasta mahdollista ponnistuspaikkaa ja kokoamista valssikäännökseen, jos ohjaaja ei ole vielä ihan varma siitä, että mihin suuntaan valssissa käännytään ja mihin suuntaan matka jatkuu.
Puhun nyt omista lajeistani, ratsastuksesta ja agilitysta, ja niissä kaiken tekemisen taustalla on jonkunlainen perustelu ja teoria. Se, minkä verran teoriaa on tarpeen ymmärtää, omaksua ja sisäistää yhdellä kertaa (tai ylipäänsä ollenkaan), on kokonaan toinen juttu. Osalle perusteluksi riittää, että "se vain tehdään niin" ja "se nyt vain tuntuu oikealta". Ja se on ihan yhtä oikea tapa tehdä asioita, kuin se, että perustelee tekemisiään pitkillä lauseilla ja syvällisellä analyysilla.
Valmentajana olen ollut hiukan huolissani siitä, että minkä verran asioita voin perustella valmennettaville sillä, että "Tämä nyt vain kuuluu tehdä näin" tai "Kannattaa nyt vain tehdä niin kuin minä neuvon". Usein valmennuksissa ihmiset haluavat kuitenkin mieluummin päästä tekemään, kuin kuunnella pitkiä luentoja. Eikä niitä koiria ja hevosiakaan ole tuotu mukaan vain koristeiksi.
Onneksi nämä minun omat lajini ovat semmoisia, että koirat ja hevoset pitävät huolen siitä, että ne perustelut tulevat näkyväksi siinä harjoituksen lomassa. Kun ratsastaja saa puolipidätteen suunnattua oikein ("Koska se pidäte kuuluu tehdä juuri näin") ja hevonen vastaa siihen kauniilla ja ryhdikkäällä kokoamisella, ei siihen sen kummempaa teoriaa ja perustelua tarvita. Tai ohjaaja asettelee jalkansa oikein koiran lähestyessä hyppyestettä ("Koska ne jalat kuuluu laittaa juuri näin") ja koira kääntyy jo ponnistaessaan ohjaajaa kohti valmiina valssikäännökseen, niin siinä sitä perustelua tulee, miksi asiat tehdään juuri tietyllä tavalla. Tämmöisiä lajeja on ihana valmentaa, kun se vähemmän puhuva ja selittelevä puolikas valmennettavasta jaksaa kärsivällisesti opettaa uusia taitoja meille ihmisille ja näyttää, miten niitä taitoja käytetään. Eivätkä koirat ja hevoset sitä tietoa jaa pelkästään sille omalle ihmiselleen. Myös minä valmentajana ja kentän reunalla katselevat harrastuskaverit saavat aina uusia ajatuksia ja oivalluksia!
Vähitellen olenkin tullut siihen tulokseen, että minun tehtäväni valmentajana on vain auttaa ihmisiä näkemään omasta harrastuskaveristaan, että mikä asia toimii ja vaikuttaa milläkin tavalla. Sen sijaan, että opettelisimme ison kasan teorioita ja periaatteita, käytetään aika siihen että opimme katsomaan sitä omaa koiraa tai hevosta. Kyllä ne kertovat meille, millaisia apuja / pyyntöjä / ohjauksia ne meiltä tarvitsevat. Valmentajana minä voin tuoda koirakot ja ratsukot sellaisten tehtävien äärelle, että tämä parhaiten toteutuu. Ja sitten kun on treeneissä koirilta ja hevosilta kysytty, että miten ne asiat oikein tehdään, niin voidaan kotona kaikessa rauhassa lukea kirjoista tai netistä että miksi ne lopulta tehtiin juuri niin ja miksi juuri se tapa toimi.
Luottakaa nelijalkaisiin opettajiin!
Kirpeitä pakkaspäiviä ja oppimisen iloa kaikille :)
Olen nyt kuluvan talven aikana aktivoitunut kovasti valmentamisen, kouluttamisen ja opettamisen saralla. Opettaminen ja ohjaaminen ei toki mikään uusi asia minulle ole, 13-vuotiaana olen aloittanut Nuoren Suomen kerho-ohjaajana ja siitä se ajatus sitten lähti. Mutta lopulta kaikenlainen neuvojen antaminen tuntuu tässä iässä jopa haastavammalta kuin silloin joskus uran alkutaipaleella. Kovasti olenkin joutunut pohtimaan ja rakentamaan omaa kouluttajan / valmentajan / opettajan rooliani (käytetään nyt vaikka pelkästään sitä valmentajan titteliä, mutta sovitaan että se pitää sisällään nämä kaikki).
Itse olen valmennettavana hieman kärsimätön kaikki-heti -ihminen. Ja tämä "kaikkiheti" ei tarkoita ollenkaan, että "vähän kaikkea heti", vaan "ihan kaikki kaikesta heti, ja mahdollisimman perusteellisesti". Tämä nyt ei tietenkään ole mikään tavoiteltava mielentila oppimista ja valmentautumista ajatellen. Kukaan ei opi kaikkea heti, ja usein ne perustelut ja todelliset syyt asioiden taustalla aukeavat vasta sen jälkeen, kun osataan teknisesti suorittaa liikkeitä ja tehtäviä jokseenkin oikein. Jos ratsastajalla ei ole vielä ajatustakaan siitä, minkälainen liike on sulkutaivutus, on ihan turha lähteä pohtimaan, miksi painon pitää olla juuri ulkotakajalla, jotta liike pysyy parhaiten tasapainossa. Ensin täytyy selvittää, missä asennossa ja mihin suuntaan hevosen kanssa liikutaan. Agilityssa ei ole järkevää hakea koiralle parasta mahdollista ponnistuspaikkaa ja kokoamista valssikäännökseen, jos ohjaaja ei ole vielä ihan varma siitä, että mihin suuntaan valssissa käännytään ja mihin suuntaan matka jatkuu.
Puhun nyt omista lajeistani, ratsastuksesta ja agilitysta, ja niissä kaiken tekemisen taustalla on jonkunlainen perustelu ja teoria. Se, minkä verran teoriaa on tarpeen ymmärtää, omaksua ja sisäistää yhdellä kertaa (tai ylipäänsä ollenkaan), on kokonaan toinen juttu. Osalle perusteluksi riittää, että "se vain tehdään niin" ja "se nyt vain tuntuu oikealta". Ja se on ihan yhtä oikea tapa tehdä asioita, kuin se, että perustelee tekemisiään pitkillä lauseilla ja syvällisellä analyysilla.
Valmentajana olen ollut hiukan huolissani siitä, että minkä verran asioita voin perustella valmennettaville sillä, että "Tämä nyt vain kuuluu tehdä näin" tai "Kannattaa nyt vain tehdä niin kuin minä neuvon". Usein valmennuksissa ihmiset haluavat kuitenkin mieluummin päästä tekemään, kuin kuunnella pitkiä luentoja. Eikä niitä koiria ja hevosiakaan ole tuotu mukaan vain koristeiksi.
Onneksi nämä minun omat lajini ovat semmoisia, että koirat ja hevoset pitävät huolen siitä, että ne perustelut tulevat näkyväksi siinä harjoituksen lomassa. Kun ratsastaja saa puolipidätteen suunnattua oikein ("Koska se pidäte kuuluu tehdä juuri näin") ja hevonen vastaa siihen kauniilla ja ryhdikkäällä kokoamisella, ei siihen sen kummempaa teoriaa ja perustelua tarvita. Tai ohjaaja asettelee jalkansa oikein koiran lähestyessä hyppyestettä ("Koska ne jalat kuuluu laittaa juuri näin") ja koira kääntyy jo ponnistaessaan ohjaajaa kohti valmiina valssikäännökseen, niin siinä sitä perustelua tulee, miksi asiat tehdään juuri tietyllä tavalla. Tämmöisiä lajeja on ihana valmentaa, kun se vähemmän puhuva ja selittelevä puolikas valmennettavasta jaksaa kärsivällisesti opettaa uusia taitoja meille ihmisille ja näyttää, miten niitä taitoja käytetään. Eivätkä koirat ja hevoset sitä tietoa jaa pelkästään sille omalle ihmiselleen. Myös minä valmentajana ja kentän reunalla katselevat harrastuskaverit saavat aina uusia ajatuksia ja oivalluksia!
Vähitellen olenkin tullut siihen tulokseen, että minun tehtäväni valmentajana on vain auttaa ihmisiä näkemään omasta harrastuskaveristaan, että mikä asia toimii ja vaikuttaa milläkin tavalla. Sen sijaan, että opettelisimme ison kasan teorioita ja periaatteita, käytetään aika siihen että opimme katsomaan sitä omaa koiraa tai hevosta. Kyllä ne kertovat meille, millaisia apuja / pyyntöjä / ohjauksia ne meiltä tarvitsevat. Valmentajana minä voin tuoda koirakot ja ratsukot sellaisten tehtävien äärelle, että tämä parhaiten toteutuu. Ja sitten kun on treeneissä koirilta ja hevosilta kysytty, että miten ne asiat oikein tehdään, niin voidaan kotona kaikessa rauhassa lukea kirjoista tai netistä että miksi ne lopulta tehtiin juuri niin ja miksi juuri se tapa toimi.
Luottakaa nelijalkaisiin opettajiin!
Kirpeitä pakkaspäiviä ja oppimisen iloa kaikille :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)